Heinäkuu 1997, Ensimmäinen iltamme uudessa maassa.
Isäni haki meidät lentokentältä ja vei meidät uuden kotimme kautta ulos syömään. Ravintola jossa illastimme sijatsi baarikeskittymän yhteydessä josta muodostui tukikohtani seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Kun olimme syöneet saimme veljeni kanssa luvan tutustua läheiseen puistoon, jossa perjantai-iltana oli jos jonkinlaista tapahtumaa. Kojuja joissa myytiin paahdettuja manteleita, taulukauppiaita, taskuvarkaita ja huoria. Keskellä puistoa oli kuitenkin esiintymislava josta korviini kantautui musiikkia. kun saavutimme musiikin alkulähteen, huomasin lavalla miehen jolla oli hopeinen kitara. Sillä hän taikoi illmoille hienoja versioita mm. Dire staritsin ''Sultan of Swingistä'' ja The Doorssin ''light my firestä''. Olin myyty!
Muistan päättäneeni, että jonain päivänä minullakin olisi hopeinen kitara jota työstäisin samalla oteella ja intohimolla kuin sinä iltana näkemäni kitaristi.
Elettiin vuotta 2000, oppivelvollisuuteni(ainakin omasta mielestäni) oli loppumassa, ylipaino-ongelmat olivat palanneet ja viinaa (näin jälkeenpäin ajatellen) kului melko lailla. Roikuimme lähes joka viikonloppu paikallisessa brittipubissa johon oli pestattu ''house bandiksi'' yhtye nimeltä Piel De Arena. Bändi koostui hopeisesta kitarasta, bassosta, rummuista, koskettimista ja naislaulajasta. (bändi oli siis sama jonka näin ensimmäisenä iltanani uudessa maassa)
Ystävystyimme lukuisten juopuneiden iltojen aikana yhtyeen kitaristin kanssa niinkin hyvin että hän alkoi käydä kanssamme soittamassa. En edelleenkään ymmärrä miksi hän alentui meidän tasollemme, kaveri oli kuitenkin yli kolmenkymmenen ja valovuosia meitä edelle soitossa. Hän tuli ja meni hieman miten sattui, mutta kun soitimme yhdessä ymmärsin hyvin hänen olevan itseäni huomattavasti edellä. Sääli sinäänsä etten käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja yrittänyt oppia häneltä kaikkea mahdollista.
Jossain vaiheessa yhteisiä soitto iltojamme sain luvan kokeilla hänen hopesita kitaraansa ja siinä soiton lomassa hän ilmoitti sen olevan myynnissä. Suuni loksahti auki ja vannotin häntä myymään kitaran minulle heti kun haluaisi päästä siitä eroon.
Kitara oli 1974 fender stratocaster ja alunperin väriltään Candy aple red. Joku imbesilli oli kuitenkin ajan saatossa sotkenut sen vannemaalilla hopeiseksi, jättäen melkoisia valumia maalipintaan. Kitara oli jo silloin melko kolhiintunut, mutta oikeissa käsissä se soi kuin enkelikuoro.
Sain vanhempani taivuteltua hankkimaan sen minulle ylioppilaslahjaksi ja muistan edelleen sen perjantai illan kun kitaristiystävämme toi sen treenikämpällemme ja vaihdoin kitaran neljäänsataanviiteenkymmeneen amerikandollariin. Elämämni parhaat kaupat.
Olen vuosien saatossa ymmärtänyt ettei kitaralla ole minkäänlaista rahallista arvoa ns.vintage marketissa. Mutta minulle se on edelleen rakkain omistamini kapistus ja symbooli aikakaudesta jota kaipaan hullunlailla!
Sama kitara jonka näin ensimmäisenä iltanani kaukaisessa maassa, muutti kanssani suomeen neljävuotta myöhemmin.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
maanantai 5. maaliskuuta 2012
Stratocaster
Helmiäisrumpuja seuranneet vuodet kuluivat harmittavaisen nopeasti. Helmiäissetti korvattiin basarinkalvon haljettua Pearlin setillä, Meksikolainen presari vaihtui Musicmanin aktiivi Stingrayhin ja amerikkalaissyntyisen rumpalimme pois muuton jälkeen rumpaliksi pestattiin juuri kanssamme samaan kortteliin muuttanut lähes kaksimetrinen langanlaiha brasilialais nuorukainen.
Olin itsekkin päivittänyt kitaraarsenaaliani ja hankkinut Meksikon Straton suomessa käydessämme eräältä ystävältäni joka oli lopettanut soittonsa lyhyeen. Strato joka nykyään makaa osiin purettuna kellarissamme oli tervetullut lisä kokoelmaani. Tosin, nyt useampaa startoa soittaneena kyseinen soitin oli melko kömpelö ja huono, mutta täytti tehtävänsä kun ei paremmasta ollut tietoa.
Kitara oli niin sanottu HSS stratocaster: eli humbucker tallamikkinä jota seurasi keski ja kaulamikkeinä yksikelaiset. Hummparin pystyi puolittamaan kytkimestä joka oli sijoitettu alemman tonepotikan tilalle. Väriltään soitin oli olympic white/kerma ja paksun lasimaisen kuultokäsittelyn läpi saattoi erottaa kitaran syykuvion.
Joitain vuosia sitten päätin kustomoida kitaraa hieman mm. poistamalla siitä maalin ja käsittelemäällä sen uudestaan. (homma edelleen kesken) Yritin suorittaa suunnitelmaani hienovaraisesti Nitromorse maalinpoistoaineelle vain huomatakseni, että keihäs oli pinnoitettu jollain miestävahvemmalla. vein kitaran siis työpaikalleni ja aloin polttaa maalia pois kuumailmlapuhaltimella. Maali ei edelleenkään irronnut, mutta sen alta löytyvä viilupinta ailkoi sen sijaan paukkua silmille irroittaen maalin kaunista puukuviota myöden.
Kitar oli siis tehty neljästä erittäin oksaisesta palsta ja viilutettu näyttääkseen hyvältä. Näin meitä köyhiä kusetetaan!
Kermastato kuitenkin toimi pääasiallisena soittimenani kunnes basistimme raahasi Miamista mukanaan Jenkki Straton joka oli myös mallia HSS. Kyseinen kitara oli kuitenkin huomattava parannus omaan meksikolaiseeni varrattuna ja otinkin sen omakseni aina treeniemme ajaksi. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa mitä straton kaulamikin ja keskimikin kanssa voi saada aikaan. Kuulin ensikertaa sen kermaisen lähes nestemäisen stratosoundin, äänimaailma joka on edelleen mielestäni hienointa mitä kitaralla voi saada aikaan.
Olin itsekkin päivittänyt kitaraarsenaaliani ja hankkinut Meksikon Straton suomessa käydessämme eräältä ystävältäni joka oli lopettanut soittonsa lyhyeen. Strato joka nykyään makaa osiin purettuna kellarissamme oli tervetullut lisä kokoelmaani. Tosin, nyt useampaa startoa soittaneena kyseinen soitin oli melko kömpelö ja huono, mutta täytti tehtävänsä kun ei paremmasta ollut tietoa.
Kitara oli niin sanottu HSS stratocaster: eli humbucker tallamikkinä jota seurasi keski ja kaulamikkeinä yksikelaiset. Hummparin pystyi puolittamaan kytkimestä joka oli sijoitettu alemman tonepotikan tilalle. Väriltään soitin oli olympic white/kerma ja paksun lasimaisen kuultokäsittelyn läpi saattoi erottaa kitaran syykuvion.
Joitain vuosia sitten päätin kustomoida kitaraa hieman mm. poistamalla siitä maalin ja käsittelemäällä sen uudestaan. (homma edelleen kesken) Yritin suorittaa suunnitelmaani hienovaraisesti Nitromorse maalinpoistoaineelle vain huomatakseni, että keihäs oli pinnoitettu jollain miestävahvemmalla. vein kitaran siis työpaikalleni ja aloin polttaa maalia pois kuumailmlapuhaltimella. Maali ei edelleenkään irronnut, mutta sen alta löytyvä viilupinta ailkoi sen sijaan paukkua silmille irroittaen maalin kaunista puukuviota myöden.
Kitar oli siis tehty neljästä erittäin oksaisesta palsta ja viilutettu näyttääkseen hyvältä. Näin meitä köyhiä kusetetaan!
Kermastato kuitenkin toimi pääasiallisena soittimenani kunnes basistimme raahasi Miamista mukanaan Jenkki Straton joka oli myös mallia HSS. Kyseinen kitara oli kuitenkin huomattava parannus omaan meksikolaiseeni varrattuna ja otinkin sen omakseni aina treeniemme ajaksi. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa mitä straton kaulamikin ja keskimikin kanssa voi saada aikaan. Kuulin ensikertaa sen kermaisen lähes nestemäisen stratosoundin, äänimaailma joka on edelleen mielestäni hienointa mitä kitaralla voi saada aikaan.
perjantai 24. helmikuuta 2012
Helmiäisrummut
Elokuu 1997.
Olin aloittanut uudessa koulussa, uudessa maassa, ja saanut syntymäpäivälahjaksi Yamaha Pacifican ja Marshal 15W transistori combon.
Olimme muutaneet perheemme kanssa asumaan ulkomaille ja toiveeni maailman valloituksesta olivat korkeammalla kuin koskaan.
Tutustuin hyvin pian muuttomme jälkeen samassa korttelissa kanssamme asuvaan kaveriin joka oli juuri hankkinut itselleen Epi Merkkisen stratocaster kopion. Yhtenä iltapäivänä koulun jälkeen tuppauduin hänen luokseen ja pyysin häntä esittelemään minulle kitaraansa. Hänellä oli prikulleen sama vahvistin kuin minulla ja kitara joka muistutti omaani huomattavasti enemmän Jimi Hendrixistä. Olin juuri oppinut Purple Haze intron jonka myös päätin hänelle soittaa. Uusi tuttavani ei itse osannut soittaa mitään, joten epätoivoinen Hendrix esitykseni meni täydestä ja teki häneen niin suuren vaikutuksen että meistä muodostui erottamaton aisapari tuleviksi vuosiksi. Yhteisten musiikillisten mieltymysten lisäksi omasimme myös yhteisen mieltymyksen erinäisille päihteille joiden avulla pidimme itsemme luovassa tilassa luomatta yhtään mitään.
Aloin ramppaamaan naapurissa lähes päivittäin ja usein katosin kokonaiseksi viikonlopuksi heidän luokseen soittamaan. Olimme viidentoista, halvassa maassa joka ei tuntenut ikärajoja. Ostimmekin usein viikonlopuksi joitain pulloja rommia ja pullokaupalla olutta, istuimme heidän katollaan tupakat suussa juomassa viinaa ja soittelemssa.
Viinan juonnin ohella oma soittoni kehittyi ja kaverini joka lähinnä myhäili mukana oli soitannollisesti jämähtänyt paikoilleen. Ainoana ratkaisuna jonka bänditoiminnan kehittämiseksi keksi oli puhua hänet ympäri basson hankintaan. Joten yhtenä keskiviikkona koulun jälkeen otimme taksin keskustaan ja palasimme mukanamme luunvalkoinen meksikossa valmistettu Fender Precision basso. Sinä päivänä soitin ensimmäistä kertaa basistin kanssa.
Ystäväpiiriimme kuului eräs Amerikkalaissyntyinen kaveri jonka musiikkimaku oli melko hiphop vaikutteista, mutta omasi hienon rytmitajun ja halusi selkeästi olla osana soittoamme. Pestasimme hänet mukaan rumpaliksi ilman rumpuja. Homma eteni jonkin aikaa kattiloiden, matkalaukkujen ja pahvilaatoikoiden varassa kunnes eräs ystävämme kertoi mökillään olevista rummuista jotka mielellään lahjoittaisi meille.
Saimme helmiäispunaiset rummut heti seuraavana viikonloppuna, setti koostui haitsusta, snaresta ja basarista jonka päälipuolella olevaan reikään raidin ja kräshin yhdistelmäpelti tikun varressa upotettiin. Ensimmäinen bändini oli nyt kasassa!
Olin aloittanut uudessa koulussa, uudessa maassa, ja saanut syntymäpäivälahjaksi Yamaha Pacifican ja Marshal 15W transistori combon.
Olimme muutaneet perheemme kanssa asumaan ulkomaille ja toiveeni maailman valloituksesta olivat korkeammalla kuin koskaan.
Tutustuin hyvin pian muuttomme jälkeen samassa korttelissa kanssamme asuvaan kaveriin joka oli juuri hankkinut itselleen Epi Merkkisen stratocaster kopion. Yhtenä iltapäivänä koulun jälkeen tuppauduin hänen luokseen ja pyysin häntä esittelemään minulle kitaraansa. Hänellä oli prikulleen sama vahvistin kuin minulla ja kitara joka muistutti omaani huomattavasti enemmän Jimi Hendrixistä. Olin juuri oppinut Purple Haze intron jonka myös päätin hänelle soittaa. Uusi tuttavani ei itse osannut soittaa mitään, joten epätoivoinen Hendrix esitykseni meni täydestä ja teki häneen niin suuren vaikutuksen että meistä muodostui erottamaton aisapari tuleviksi vuosiksi. Yhteisten musiikillisten mieltymysten lisäksi omasimme myös yhteisen mieltymyksen erinäisille päihteille joiden avulla pidimme itsemme luovassa tilassa luomatta yhtään mitään.
Aloin ramppaamaan naapurissa lähes päivittäin ja usein katosin kokonaiseksi viikonlopuksi heidän luokseen soittamaan. Olimme viidentoista, halvassa maassa joka ei tuntenut ikärajoja. Ostimmekin usein viikonlopuksi joitain pulloja rommia ja pullokaupalla olutta, istuimme heidän katollaan tupakat suussa juomassa viinaa ja soittelemssa.
Viinan juonnin ohella oma soittoni kehittyi ja kaverini joka lähinnä myhäili mukana oli soitannollisesti jämähtänyt paikoilleen. Ainoana ratkaisuna jonka bänditoiminnan kehittämiseksi keksi oli puhua hänet ympäri basson hankintaan. Joten yhtenä keskiviikkona koulun jälkeen otimme taksin keskustaan ja palasimme mukanamme luunvalkoinen meksikossa valmistettu Fender Precision basso. Sinä päivänä soitin ensimmäistä kertaa basistin kanssa.
Ystäväpiiriimme kuului eräs Amerikkalaissyntyinen kaveri jonka musiikkimaku oli melko hiphop vaikutteista, mutta omasi hienon rytmitajun ja halusi selkeästi olla osana soittoamme. Pestasimme hänet mukaan rumpaliksi ilman rumpuja. Homma eteni jonkin aikaa kattiloiden, matkalaukkujen ja pahvilaatoikoiden varassa kunnes eräs ystävämme kertoi mökillään olevista rummuista jotka mielellään lahjoittaisi meille.
Saimme helmiäispunaiset rummut heti seuraavana viikonloppuna, setti koostui haitsusta, snaresta ja basarista jonka päälipuolella olevaan reikään raidin ja kräshin yhdistelmäpelti tikun varressa upotettiin. Ensimmäinen bändini oli nyt kasassa!
ensimmäiset treenit
Istuin Ibanez merkkinen f-aukoilla varustettu electroakustine sylissäni ystäväni vanhempien autotallissa, veljeni Century merkkinen 15wattine transistori vahvistin vierelläni päälle kytkettynä. Kaverini paukutti rumpuja kuin riivattu jota minä höystin omalla avoimien sointujen ja Centuryn yhdessä aiheuttamalla kakofonialla.
Muistan myös soittaneeni sooloja. Sooloni eivät perustuneet skaaloihin ja kulkeneet muutenkaan minkään musiikillisten sääntöjen mukaan. Kyseessä oli vain ääni ryppäitä, soitettuna paniikinomaisesti huonolla tekniikalla. Ymmärsimme jo siinä vaiheessa ettei hommasta oikein tullut mitään ja taisimme jättää treenit siihen yhteen kertaan. Treenit kuitenkin ikuistettiin c-kasetille ja kun kuuntelimme playbackiä muistan soolojeni kuulostaneen siltä kuin huoneessa olis ollut meidän lisäksemme todella kehno viulisti.
Olisi hauska löytää tuo kasetti nyt.
Muistan myös soittaneeni sooloja. Sooloni eivät perustuneet skaaloihin ja kulkeneet muutenkaan minkään musiikillisten sääntöjen mukaan. Kyseessä oli vain ääni ryppäitä, soitettuna paniikinomaisesti huonolla tekniikalla. Ymmärsimme jo siinä vaiheessa ettei hommasta oikein tullut mitään ja taisimme jättää treenit siihen yhteen kertaan. Treenit kuitenkin ikuistettiin c-kasetille ja kun kuuntelimme playbackiä muistan soolojeni kuulostaneen siltä kuin huoneessa olis ollut meidän lisäksemme todella kehno viulisti.
Olisi hauska löytää tuo kasetti nyt.
Ensi askeleet.
Vuosi oli 1993, elettiin aikaa jolloin MTV näytti vielä musiikkivideoita, olin menettänyt osan ylipainostani ja ala-asteen yhteydessä toimivan nuorisotalon diskot täyttivät kalenterini perjantai-illat.
Vietin suuren osan kuolunjälkeisestä ajastani makoillen vanhempieni tekopuuverhoillun television ääressä, katsellen musiikkitelevision antia. Kyseisen kanavan anti jakautui technon, headbangers ballin, grungen ja 80luvun jälkimainingeissa painivan nahahousurockin välillä. No, koska Elvistä ei televisiossa näytetty oli minun tyydättävä johonkin näistä suuntauksista. Valitsin itselleni sopivimmaksi vaihtoehdoksi nahkahousurockin ja sitä myöden tykästyin Aerosmithin kappaleeseen "Living on the edge".
Aerosmith oli sinäänsä hyvä valinta, sillä musiikki josta Aerosmith ammensi on ohjannut omia musiikillisia mieltymyksiäni lähes näiin päiviin asti. Erityisesti Aerosmithissä minuun teki vaikutuksen heidän laulajansa Steven Tyler joka androgyynillä olemuksellaan ja lauluäänellä sai minut kuvittelemaan ettei edes tarvitse osata soittaa instrumenttia ollakseen yhtyeen keulakuva. Riittäisi jos heiluisin liian kireissä spandex housuissa, huivella verhoillun mikkiständin varressa lavan edessä ja esittäsin rokua.
Illuusiota kesti tasan niin kauan kunnes tajusin ettei ala-asteikäiset ensinnäkään siihen maailman aikaan perustaneet bändejä ja jos perustivat: bändiin ei kaivattu äänenmurroksesta kärsivään soittotaidotonta apinaa pelkän mikkiständin kanssa heilumaan.
Jatkoin Aerosmithin kuuntelua ja Elviksen kuvilla vuoraamani seinät alkoivatkin pian täyttyä suosikista revityillä julisteilla joita komisti lähinnä Steven Tyler. Satunnainen levykaupasta saatu Andy McCoy tai AC/DC juliste saattoi eksyä joukkoon, mutta lähinnä homma pyöri Aerosmithin ympärillä.
Kun Veljeni muutamaa vuotta myöhemmin meni rippileirille ja liittyi sen mukanaan tuomaan isos toimintaa oli hänenkin aloitettava kitaran soitto. Vanhempani kun eivät edelleenkään tukeneet harrastustoimitaamme päättivät että hän saisi lainata minun nylonkielistä paskaani. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vanhempieni vaateisiin ja näin jälkeen päin ajatellen: jos veljeni ei olisi aloittanut soittoa, tuskin minäkään olisin kitaraan koskaan tarttunut.
Hän alkoi käydä kerran viikossa seurakuntatalolla kitarakoulussa ja joululahjaksi hän sai punaisenkirjan (ei Maon) joka piti sisällään leirinuotio klassikoita ja gospel veisuja. Muistan hänen huoneestaan kantautuneen Hectoria ja J.Karjalaista huonosti soitettuna ja vielä huonommin laulettuna. Sitä kai harjoittelu on.
Jonkin aikaa soitettuaan veljeni päätti että olisi aika ostaa uusi kitara. Vasenkätisenä valikoima on aina hieman rajattu, joten kotiimme muutti korealainen Saehan merkkinen teräskielinen kitaran irvikuva. Tämä merkitsi että minnun nylonkielinen paskani vapautuisi omaan käyttööni.
Muistan veljeni huutaneen minut huoneeseensa soittamaan bassolinjoja kitarallani kun hän takoi 12tahdin boogieta omallaan. Olisi mukavaa jos hän edelleen soittaisi, tosin nykyään bassolinjat olisvat ehkä enemmän hänen juttunsa...
Sinä kesänä luin Mick Jaggerin haastattelun äitini Anna lehdestä ja päätin että olisin valmis opettelemaan kitaran soiton alkeet. Olihan Mick mennyt juuri seitsemättä kertaa naimisiin ja tienannut musiikillaan satoja miljoonia. Jos se noin helppoa on, niin totta helvetissä!
Aiempi illuusio "jos Elvis osaa soittaa niin myös minä" oli osoittautunut vääräksi, mutta se että jos veljeni osaa soittaa niin myös minä olisi väkisinkin totta. Siis aloitin tutkimaan kitaraa veljeni avustuksella, ja toivon hänen tietävän kuinka kiitollinen olen hänen kärsivällisyydestään minua kohtaan. Niin soitossa kuin loppuen lopuksi ihan kaikessa muussakin. Yhdessä sitten soittelimme Hectoria ja J.Karjalaista kunnes olin mielestäni valmis kirjoittamaan omia kappaleita.
Vietin suuren osan kuolunjälkeisestä ajastani makoillen vanhempieni tekopuuverhoillun television ääressä, katsellen musiikkitelevision antia. Kyseisen kanavan anti jakautui technon, headbangers ballin, grungen ja 80luvun jälkimainingeissa painivan nahahousurockin välillä. No, koska Elvistä ei televisiossa näytetty oli minun tyydättävä johonkin näistä suuntauksista. Valitsin itselleni sopivimmaksi vaihtoehdoksi nahkahousurockin ja sitä myöden tykästyin Aerosmithin kappaleeseen "Living on the edge".
Aerosmith oli sinäänsä hyvä valinta, sillä musiikki josta Aerosmith ammensi on ohjannut omia musiikillisia mieltymyksiäni lähes näiin päiviin asti. Erityisesti Aerosmithissä minuun teki vaikutuksen heidän laulajansa Steven Tyler joka androgyynillä olemuksellaan ja lauluäänellä sai minut kuvittelemaan ettei edes tarvitse osata soittaa instrumenttia ollakseen yhtyeen keulakuva. Riittäisi jos heiluisin liian kireissä spandex housuissa, huivella verhoillun mikkiständin varressa lavan edessä ja esittäsin rokua.
Illuusiota kesti tasan niin kauan kunnes tajusin ettei ala-asteikäiset ensinnäkään siihen maailman aikaan perustaneet bändejä ja jos perustivat: bändiin ei kaivattu äänenmurroksesta kärsivään soittotaidotonta apinaa pelkän mikkiständin kanssa heilumaan.
Jatkoin Aerosmithin kuuntelua ja Elviksen kuvilla vuoraamani seinät alkoivatkin pian täyttyä suosikista revityillä julisteilla joita komisti lähinnä Steven Tyler. Satunnainen levykaupasta saatu Andy McCoy tai AC/DC juliste saattoi eksyä joukkoon, mutta lähinnä homma pyöri Aerosmithin ympärillä.
Kun Veljeni muutamaa vuotta myöhemmin meni rippileirille ja liittyi sen mukanaan tuomaan isos toimintaa oli hänenkin aloitettava kitaran soitto. Vanhempani kun eivät edelleenkään tukeneet harrastustoimitaamme päättivät että hän saisi lainata minun nylonkielistä paskaani. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vanhempieni vaateisiin ja näin jälkeen päin ajatellen: jos veljeni ei olisi aloittanut soittoa, tuskin minäkään olisin kitaraan koskaan tarttunut.
Hän alkoi käydä kerran viikossa seurakuntatalolla kitarakoulussa ja joululahjaksi hän sai punaisenkirjan (ei Maon) joka piti sisällään leirinuotio klassikoita ja gospel veisuja. Muistan hänen huoneestaan kantautuneen Hectoria ja J.Karjalaista huonosti soitettuna ja vielä huonommin laulettuna. Sitä kai harjoittelu on.
Jonkin aikaa soitettuaan veljeni päätti että olisi aika ostaa uusi kitara. Vasenkätisenä valikoima on aina hieman rajattu, joten kotiimme muutti korealainen Saehan merkkinen teräskielinen kitaran irvikuva. Tämä merkitsi että minnun nylonkielinen paskani vapautuisi omaan käyttööni.
Muistan veljeni huutaneen minut huoneeseensa soittamaan bassolinjoja kitarallani kun hän takoi 12tahdin boogieta omallaan. Olisi mukavaa jos hän edelleen soittaisi, tosin nykyään bassolinjat olisvat ehkä enemmän hänen juttunsa...
Sinä kesänä luin Mick Jaggerin haastattelun äitini Anna lehdestä ja päätin että olisin valmis opettelemaan kitaran soiton alkeet. Olihan Mick mennyt juuri seitsemättä kertaa naimisiin ja tienannut musiikillaan satoja miljoonia. Jos se noin helppoa on, niin totta helvetissä!
Aiempi illuusio "jos Elvis osaa soittaa niin myös minä" oli osoittautunut vääräksi, mutta se että jos veljeni osaa soittaa niin myös minä olisi väkisinkin totta. Siis aloitin tutkimaan kitaraa veljeni avustuksella, ja toivon hänen tietävän kuinka kiitollinen olen hänen kärsivällisyydestään minua kohtaan. Niin soitossa kuin loppuen lopuksi ihan kaikessa muussakin. Yhdessä sitten soittelimme Hectoria ja J.Karjalaista kunnes olin mielestäni valmis kirjoittamaan omia kappaleita.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Kitara
Olin seitsämän, olin pullea ja muiden itseäni huomattavasti kapeampien lasten leikkiessä uima-altaalla, istuin äitini vanhan kirjoituspöydän ääressä ja sotkin vanhemmiltani saamaan värityskirjaan upouusilla Crayola tusseilla omaa pientä värimaailmaani. Olin asettanut huoneessani lojuvaan cd:soittimeen Elviksen levyn ja muistan innostuneeni erityisesti kappaleesta ''the wonder of you''. (Edelleen mielestäni Elviksen parhaita kappaleita)
En ole ikinä perustanut lastenlauluista, en niin lapsena ja vielä nykyäänkin kun katson poikani kanssa pikkukakkosta ja satutäti alkaa ujeltaa kimeällä monotoonilla ylipirteää versiotaan tuiki tuiki tähtösestä alkaa ohimoni sykkiä ärsytyksestä.
ELi Elvis puri minuun hyvin nuorena, ja koska olin itsekkin tukevassa kunnossa samaistuin huomattavasti laihaa Elvistä paremmin vegasvuosien postwar Elvariin . Pieni lääke huuru silmissä, aivan liian pinkeä tekotimanteilla varusteltu nahkahaalari viinan ja roskaruuan pöhöttämässä ruhossa ja ne pulisongit. Olisin voinut tehdä mitä vaan saadakseni ne pulisongit... No nyt jälkeenpäin kun miettii asiaa: kuinka fiksulta elviksen valoaläpäisemättömän tiheät, pikimustaksi värjätyt, porsaankyljyksenmalliset kahvat olisivat näyttäneet seitsemänvuotiaalla lihavalla kakaralla?
Elvis myös soitti kitaraa, tai ainakin se näytti siltä kuvissa joilla päällystin huoneeni seinät. Joten koska pulisongit eivät olleet ostettavissa, nahkahaalarit olivat myyty loppuun ja viinaa en saanut juoda, oli tyydyttävä kitaraan.
Sain lopulta luvan vanhemmiltani käyttää kaikki syntymäpäivälahjaksi saamani rahat kitaraan. Vanhempiani kun ei musiikki, saatika sitten populaarimusiikki kiinnosta, oli kitara heidän mielestään turha ja he päättivät olla tukematta sen hankintaa kyytiä lukuun ottamatta. Kitara valinta oli helppo, rahani riittivät tasan kaupan halvimpaa kuusikieliseen. Kitaran mallinen kapistus jonka kotiin toin oli nylon kielinen Congress, vaneri koppainen, kiinalaista käsityötä kopioiva paska, johon oli virheellisesti asennettu teräskielet. En edelleenkään ymmärrä miten se kesti kielten jännityksestä aiheutuvan väännön.
Nyt minulla oli siis kitara. Hankinta hetki on jälkeenpäin ajatellen yksi lyhyen elämäni virstanpylväsitä, sillä vaikka kitara pölyyntyikin kaapissa seuraavat kuusi vuotta, mahdollisti sen hankinta myöhemmin harrastuksen joka on tutustuttanut minut useisiin hienoihin ihmisiin, tärvellyt täysin koulunkäyntini ja dominoinut kaikkea tekemistäni viimeiset 17 vuotta.
Kitara on edelleen kokoelmissani, tosin poikani on ominut sen itselleen ja häpäissytkin sen useaan otteeseen virtsaamalla sen päälle. Poikani teot eivät ole kuitenkaan vähentäneet kitaran tunnearvoa ja se että näen hänet istumassa olohuoneemme lattialla pieni ukulele kädessään matkimassa minua, herättää minussa toivon kipinän harrastuksen siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.
En ole ikinä perustanut lastenlauluista, en niin lapsena ja vielä nykyäänkin kun katson poikani kanssa pikkukakkosta ja satutäti alkaa ujeltaa kimeällä monotoonilla ylipirteää versiotaan tuiki tuiki tähtösestä alkaa ohimoni sykkiä ärsytyksestä.
ELi Elvis puri minuun hyvin nuorena, ja koska olin itsekkin tukevassa kunnossa samaistuin huomattavasti laihaa Elvistä paremmin vegasvuosien postwar Elvariin . Pieni lääke huuru silmissä, aivan liian pinkeä tekotimanteilla varusteltu nahkahaalari viinan ja roskaruuan pöhöttämässä ruhossa ja ne pulisongit. Olisin voinut tehdä mitä vaan saadakseni ne pulisongit... No nyt jälkeenpäin kun miettii asiaa: kuinka fiksulta elviksen valoaläpäisemättömän tiheät, pikimustaksi värjätyt, porsaankyljyksenmalliset kahvat olisivat näyttäneet seitsemänvuotiaalla lihavalla kakaralla?
Elvis myös soitti kitaraa, tai ainakin se näytti siltä kuvissa joilla päällystin huoneeni seinät. Joten koska pulisongit eivät olleet ostettavissa, nahkahaalarit olivat myyty loppuun ja viinaa en saanut juoda, oli tyydyttävä kitaraan.
Sain lopulta luvan vanhemmiltani käyttää kaikki syntymäpäivälahjaksi saamani rahat kitaraan. Vanhempiani kun ei musiikki, saatika sitten populaarimusiikki kiinnosta, oli kitara heidän mielestään turha ja he päättivät olla tukematta sen hankintaa kyytiä lukuun ottamatta. Kitara valinta oli helppo, rahani riittivät tasan kaupan halvimpaa kuusikieliseen. Kitaran mallinen kapistus jonka kotiin toin oli nylon kielinen Congress, vaneri koppainen, kiinalaista käsityötä kopioiva paska, johon oli virheellisesti asennettu teräskielet. En edelleenkään ymmärrä miten se kesti kielten jännityksestä aiheutuvan väännön.
Nyt minulla oli siis kitara. Hankinta hetki on jälkeenpäin ajatellen yksi lyhyen elämäni virstanpylväsitä, sillä vaikka kitara pölyyntyikin kaapissa seuraavat kuusi vuotta, mahdollisti sen hankinta myöhemmin harrastuksen joka on tutustuttanut minut useisiin hienoihin ihmisiin, tärvellyt täysin koulunkäyntini ja dominoinut kaikkea tekemistäni viimeiset 17 vuotta.
Kitara on edelleen kokoelmissani, tosin poikani on ominut sen itselleen ja häpäissytkin sen useaan otteeseen virtsaamalla sen päälle. Poikani teot eivät ole kuitenkaan vähentäneet kitaran tunnearvoa ja se että näen hänet istumassa olohuoneemme lattialla pieni ukulele kädessään matkimassa minua, herättää minussa toivon kipinän harrastuksen siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.
torstai 9. helmikuuta 2012
Huono alku
Yritin epätoivoisesti saada blogiani eetteriin mm.blogilistan kautta, mutta eihän mikään ole koskaan niin yksinkertaista miltä se vaikuttaa.
Havaitsin datailuni yhteydessä kuinka käytetty ensimmäisen kirjoitukseni otsikko ''Kaikki alkaa jostain'' onkaan. Yritin olla nokkela ja avata pelin jollain houkuttelevalla, hieman ehkä mystisellä fraasilla... Miten kävi? Joka toisella koskaan blogia rustanneella on sama avaus raita.
Ei näin!
Havaitsin datailuni yhteydessä kuinka käytetty ensimmäisen kirjoitukseni otsikko ''Kaikki alkaa jostain'' onkaan. Yritin olla nokkela ja avata pelin jollain houkuttelevalla, hieman ehkä mystisellä fraasilla... Miten kävi? Joka toisella koskaan blogia rustanneella on sama avaus raita.
Ei näin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)