Heinäkuu 1997, Ensimmäinen iltamme uudessa maassa.
Isäni haki meidät lentokentältä ja vei meidät uuden kotimme kautta ulos syömään. Ravintola jossa illastimme sijatsi baarikeskittymän yhteydessä josta muodostui tukikohtani seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Kun olimme syöneet saimme veljeni kanssa luvan tutustua läheiseen puistoon, jossa perjantai-iltana oli jos jonkinlaista tapahtumaa. Kojuja joissa myytiin paahdettuja manteleita, taulukauppiaita, taskuvarkaita ja huoria. Keskellä puistoa oli kuitenkin esiintymislava josta korviini kantautui musiikkia. kun saavutimme musiikin alkulähteen, huomasin lavalla miehen jolla oli hopeinen kitara. Sillä hän taikoi illmoille hienoja versioita mm. Dire staritsin ''Sultan of Swingistä'' ja The Doorssin ''light my firestä''. Olin myyty!
Muistan päättäneeni, että jonain päivänä minullakin olisi hopeinen kitara jota työstäisin samalla oteella ja intohimolla kuin sinä iltana näkemäni kitaristi.
Elettiin vuotta 2000, oppivelvollisuuteni(ainakin omasta mielestäni) oli loppumassa, ylipaino-ongelmat olivat palanneet ja viinaa (näin jälkeenpäin ajatellen) kului melko lailla. Roikuimme lähes joka viikonloppu paikallisessa brittipubissa johon oli pestattu ''house bandiksi'' yhtye nimeltä Piel De Arena. Bändi koostui hopeisesta kitarasta, bassosta, rummuista, koskettimista ja naislaulajasta. (bändi oli siis sama jonka näin ensimmäisenä iltanani uudessa maassa)
Ystävystyimme lukuisten juopuneiden iltojen aikana yhtyeen kitaristin kanssa niinkin hyvin että hän alkoi käydä kanssamme soittamassa. En edelleenkään ymmärrä miksi hän alentui meidän tasollemme, kaveri oli kuitenkin yli kolmenkymmenen ja valovuosia meitä edelle soitossa. Hän tuli ja meni hieman miten sattui, mutta kun soitimme yhdessä ymmärsin hyvin hänen olevan itseäni huomattavasti edellä. Sääli sinäänsä etten käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja yrittänyt oppia häneltä kaikkea mahdollista.
Jossain vaiheessa yhteisiä soitto iltojamme sain luvan kokeilla hänen hopesita kitaraansa ja siinä soiton lomassa hän ilmoitti sen olevan myynnissä. Suuni loksahti auki ja vannotin häntä myymään kitaran minulle heti kun haluaisi päästä siitä eroon.
Kitara oli 1974 fender stratocaster ja alunperin väriltään Candy aple red. Joku imbesilli oli kuitenkin ajan saatossa sotkenut sen vannemaalilla hopeiseksi, jättäen melkoisia valumia maalipintaan. Kitara oli jo silloin melko kolhiintunut, mutta oikeissa käsissä se soi kuin enkelikuoro.
Sain vanhempani taivuteltua hankkimaan sen minulle ylioppilaslahjaksi ja muistan edelleen sen perjantai illan kun kitaristiystävämme toi sen treenikämpällemme ja vaihdoin kitaran neljäänsataanviiteenkymmeneen amerikandollariin. Elämämni parhaat kaupat.
Olen vuosien saatossa ymmärtänyt ettei kitaralla ole minkäänlaista rahallista arvoa ns.vintage marketissa. Mutta minulle se on edelleen rakkain omistamini kapistus ja symbooli aikakaudesta jota kaipaan hullunlailla!
Sama kitara jonka näin ensimmäisenä iltanani kaukaisessa maassa, muutti kanssani suomeen neljävuotta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti