Elokuu 1997.
Olin aloittanut uudessa koulussa, uudessa maassa, ja saanut syntymäpäivälahjaksi Yamaha Pacifican ja Marshal 15W transistori combon.
Olimme muutaneet perheemme kanssa asumaan ulkomaille ja toiveeni maailman valloituksesta olivat korkeammalla kuin koskaan.
Tutustuin hyvin pian muuttomme jälkeen samassa korttelissa kanssamme asuvaan kaveriin joka oli juuri hankkinut itselleen Epi Merkkisen stratocaster kopion. Yhtenä iltapäivänä koulun jälkeen tuppauduin hänen luokseen ja pyysin häntä esittelemään minulle kitaraansa. Hänellä oli prikulleen sama vahvistin kuin minulla ja kitara joka muistutti omaani huomattavasti enemmän Jimi Hendrixistä. Olin juuri oppinut Purple Haze intron jonka myös päätin hänelle soittaa. Uusi tuttavani ei itse osannut soittaa mitään, joten epätoivoinen Hendrix esitykseni meni täydestä ja teki häneen niin suuren vaikutuksen että meistä muodostui erottamaton aisapari tuleviksi vuosiksi. Yhteisten musiikillisten mieltymysten lisäksi omasimme myös yhteisen mieltymyksen erinäisille päihteille joiden avulla pidimme itsemme luovassa tilassa luomatta yhtään mitään.
Aloin ramppaamaan naapurissa lähes päivittäin ja usein katosin kokonaiseksi viikonlopuksi heidän luokseen soittamaan. Olimme viidentoista, halvassa maassa joka ei tuntenut ikärajoja. Ostimmekin usein viikonlopuksi joitain pulloja rommia ja pullokaupalla olutta, istuimme heidän katollaan tupakat suussa juomassa viinaa ja soittelemssa.
Viinan juonnin ohella oma soittoni kehittyi ja kaverini joka lähinnä myhäili mukana oli soitannollisesti jämähtänyt paikoilleen. Ainoana ratkaisuna jonka bänditoiminnan kehittämiseksi keksi oli puhua hänet ympäri basson hankintaan. Joten yhtenä keskiviikkona koulun jälkeen otimme taksin keskustaan ja palasimme mukanamme luunvalkoinen meksikossa valmistettu Fender Precision basso. Sinä päivänä soitin ensimmäistä kertaa basistin kanssa.
Ystäväpiiriimme kuului eräs Amerikkalaissyntyinen kaveri jonka musiikkimaku oli melko hiphop vaikutteista, mutta omasi hienon rytmitajun ja halusi selkeästi olla osana soittoamme. Pestasimme hänet mukaan rumpaliksi ilman rumpuja. Homma eteni jonkin aikaa kattiloiden, matkalaukkujen ja pahvilaatoikoiden varassa kunnes eräs ystävämme kertoi mökillään olevista rummuista jotka mielellään lahjoittaisi meille.
Saimme helmiäispunaiset rummut heti seuraavana viikonloppuna, setti koostui haitsusta, snaresta ja basarista jonka päälipuolella olevaan reikään raidin ja kräshin yhdistelmäpelti tikun varressa upotettiin. Ensimmäinen bändini oli nyt kasassa!
perjantai 24. helmikuuta 2012
ensimmäiset treenit
Istuin Ibanez merkkinen f-aukoilla varustettu electroakustine sylissäni ystäväni vanhempien autotallissa, veljeni Century merkkinen 15wattine transistori vahvistin vierelläni päälle kytkettynä. Kaverini paukutti rumpuja kuin riivattu jota minä höystin omalla avoimien sointujen ja Centuryn yhdessä aiheuttamalla kakofonialla.
Muistan myös soittaneeni sooloja. Sooloni eivät perustuneet skaaloihin ja kulkeneet muutenkaan minkään musiikillisten sääntöjen mukaan. Kyseessä oli vain ääni ryppäitä, soitettuna paniikinomaisesti huonolla tekniikalla. Ymmärsimme jo siinä vaiheessa ettei hommasta oikein tullut mitään ja taisimme jättää treenit siihen yhteen kertaan. Treenit kuitenkin ikuistettiin c-kasetille ja kun kuuntelimme playbackiä muistan soolojeni kuulostaneen siltä kuin huoneessa olis ollut meidän lisäksemme todella kehno viulisti.
Olisi hauska löytää tuo kasetti nyt.
Muistan myös soittaneeni sooloja. Sooloni eivät perustuneet skaaloihin ja kulkeneet muutenkaan minkään musiikillisten sääntöjen mukaan. Kyseessä oli vain ääni ryppäitä, soitettuna paniikinomaisesti huonolla tekniikalla. Ymmärsimme jo siinä vaiheessa ettei hommasta oikein tullut mitään ja taisimme jättää treenit siihen yhteen kertaan. Treenit kuitenkin ikuistettiin c-kasetille ja kun kuuntelimme playbackiä muistan soolojeni kuulostaneen siltä kuin huoneessa olis ollut meidän lisäksemme todella kehno viulisti.
Olisi hauska löytää tuo kasetti nyt.
Ensi askeleet.
Vuosi oli 1993, elettiin aikaa jolloin MTV näytti vielä musiikkivideoita, olin menettänyt osan ylipainostani ja ala-asteen yhteydessä toimivan nuorisotalon diskot täyttivät kalenterini perjantai-illat.
Vietin suuren osan kuolunjälkeisestä ajastani makoillen vanhempieni tekopuuverhoillun television ääressä, katsellen musiikkitelevision antia. Kyseisen kanavan anti jakautui technon, headbangers ballin, grungen ja 80luvun jälkimainingeissa painivan nahahousurockin välillä. No, koska Elvistä ei televisiossa näytetty oli minun tyydättävä johonkin näistä suuntauksista. Valitsin itselleni sopivimmaksi vaihtoehdoksi nahkahousurockin ja sitä myöden tykästyin Aerosmithin kappaleeseen "Living on the edge".
Aerosmith oli sinäänsä hyvä valinta, sillä musiikki josta Aerosmith ammensi on ohjannut omia musiikillisia mieltymyksiäni lähes näiin päiviin asti. Erityisesti Aerosmithissä minuun teki vaikutuksen heidän laulajansa Steven Tyler joka androgyynillä olemuksellaan ja lauluäänellä sai minut kuvittelemaan ettei edes tarvitse osata soittaa instrumenttia ollakseen yhtyeen keulakuva. Riittäisi jos heiluisin liian kireissä spandex housuissa, huivella verhoillun mikkiständin varressa lavan edessä ja esittäsin rokua.
Illuusiota kesti tasan niin kauan kunnes tajusin ettei ala-asteikäiset ensinnäkään siihen maailman aikaan perustaneet bändejä ja jos perustivat: bändiin ei kaivattu äänenmurroksesta kärsivään soittotaidotonta apinaa pelkän mikkiständin kanssa heilumaan.
Jatkoin Aerosmithin kuuntelua ja Elviksen kuvilla vuoraamani seinät alkoivatkin pian täyttyä suosikista revityillä julisteilla joita komisti lähinnä Steven Tyler. Satunnainen levykaupasta saatu Andy McCoy tai AC/DC juliste saattoi eksyä joukkoon, mutta lähinnä homma pyöri Aerosmithin ympärillä.
Kun Veljeni muutamaa vuotta myöhemmin meni rippileirille ja liittyi sen mukanaan tuomaan isos toimintaa oli hänenkin aloitettava kitaran soitto. Vanhempani kun eivät edelleenkään tukeneet harrastustoimitaamme päättivät että hän saisi lainata minun nylonkielistä paskaani. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vanhempieni vaateisiin ja näin jälkeen päin ajatellen: jos veljeni ei olisi aloittanut soittoa, tuskin minäkään olisin kitaraan koskaan tarttunut.
Hän alkoi käydä kerran viikossa seurakuntatalolla kitarakoulussa ja joululahjaksi hän sai punaisenkirjan (ei Maon) joka piti sisällään leirinuotio klassikoita ja gospel veisuja. Muistan hänen huoneestaan kantautuneen Hectoria ja J.Karjalaista huonosti soitettuna ja vielä huonommin laulettuna. Sitä kai harjoittelu on.
Jonkin aikaa soitettuaan veljeni päätti että olisi aika ostaa uusi kitara. Vasenkätisenä valikoima on aina hieman rajattu, joten kotiimme muutti korealainen Saehan merkkinen teräskielinen kitaran irvikuva. Tämä merkitsi että minnun nylonkielinen paskani vapautuisi omaan käyttööni.
Muistan veljeni huutaneen minut huoneeseensa soittamaan bassolinjoja kitarallani kun hän takoi 12tahdin boogieta omallaan. Olisi mukavaa jos hän edelleen soittaisi, tosin nykyään bassolinjat olisvat ehkä enemmän hänen juttunsa...
Sinä kesänä luin Mick Jaggerin haastattelun äitini Anna lehdestä ja päätin että olisin valmis opettelemaan kitaran soiton alkeet. Olihan Mick mennyt juuri seitsemättä kertaa naimisiin ja tienannut musiikillaan satoja miljoonia. Jos se noin helppoa on, niin totta helvetissä!
Aiempi illuusio "jos Elvis osaa soittaa niin myös minä" oli osoittautunut vääräksi, mutta se että jos veljeni osaa soittaa niin myös minä olisi väkisinkin totta. Siis aloitin tutkimaan kitaraa veljeni avustuksella, ja toivon hänen tietävän kuinka kiitollinen olen hänen kärsivällisyydestään minua kohtaan. Niin soitossa kuin loppuen lopuksi ihan kaikessa muussakin. Yhdessä sitten soittelimme Hectoria ja J.Karjalaista kunnes olin mielestäni valmis kirjoittamaan omia kappaleita.
Vietin suuren osan kuolunjälkeisestä ajastani makoillen vanhempieni tekopuuverhoillun television ääressä, katsellen musiikkitelevision antia. Kyseisen kanavan anti jakautui technon, headbangers ballin, grungen ja 80luvun jälkimainingeissa painivan nahahousurockin välillä. No, koska Elvistä ei televisiossa näytetty oli minun tyydättävä johonkin näistä suuntauksista. Valitsin itselleni sopivimmaksi vaihtoehdoksi nahkahousurockin ja sitä myöden tykästyin Aerosmithin kappaleeseen "Living on the edge".
Aerosmith oli sinäänsä hyvä valinta, sillä musiikki josta Aerosmith ammensi on ohjannut omia musiikillisia mieltymyksiäni lähes näiin päiviin asti. Erityisesti Aerosmithissä minuun teki vaikutuksen heidän laulajansa Steven Tyler joka androgyynillä olemuksellaan ja lauluäänellä sai minut kuvittelemaan ettei edes tarvitse osata soittaa instrumenttia ollakseen yhtyeen keulakuva. Riittäisi jos heiluisin liian kireissä spandex housuissa, huivella verhoillun mikkiständin varressa lavan edessä ja esittäsin rokua.
Illuusiota kesti tasan niin kauan kunnes tajusin ettei ala-asteikäiset ensinnäkään siihen maailman aikaan perustaneet bändejä ja jos perustivat: bändiin ei kaivattu äänenmurroksesta kärsivään soittotaidotonta apinaa pelkän mikkiständin kanssa heilumaan.
Jatkoin Aerosmithin kuuntelua ja Elviksen kuvilla vuoraamani seinät alkoivatkin pian täyttyä suosikista revityillä julisteilla joita komisti lähinnä Steven Tyler. Satunnainen levykaupasta saatu Andy McCoy tai AC/DC juliste saattoi eksyä joukkoon, mutta lähinnä homma pyöri Aerosmithin ympärillä.
Kun Veljeni muutamaa vuotta myöhemmin meni rippileirille ja liittyi sen mukanaan tuomaan isos toimintaa oli hänenkin aloitettava kitaran soitto. Vanhempani kun eivät edelleenkään tukeneet harrastustoimitaamme päättivät että hän saisi lainata minun nylonkielistä paskaani. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vanhempieni vaateisiin ja näin jälkeen päin ajatellen: jos veljeni ei olisi aloittanut soittoa, tuskin minäkään olisin kitaraan koskaan tarttunut.
Hän alkoi käydä kerran viikossa seurakuntatalolla kitarakoulussa ja joululahjaksi hän sai punaisenkirjan (ei Maon) joka piti sisällään leirinuotio klassikoita ja gospel veisuja. Muistan hänen huoneestaan kantautuneen Hectoria ja J.Karjalaista huonosti soitettuna ja vielä huonommin laulettuna. Sitä kai harjoittelu on.
Jonkin aikaa soitettuaan veljeni päätti että olisi aika ostaa uusi kitara. Vasenkätisenä valikoima on aina hieman rajattu, joten kotiimme muutti korealainen Saehan merkkinen teräskielinen kitaran irvikuva. Tämä merkitsi että minnun nylonkielinen paskani vapautuisi omaan käyttööni.
Muistan veljeni huutaneen minut huoneeseensa soittamaan bassolinjoja kitarallani kun hän takoi 12tahdin boogieta omallaan. Olisi mukavaa jos hän edelleen soittaisi, tosin nykyään bassolinjat olisvat ehkä enemmän hänen juttunsa...
Sinä kesänä luin Mick Jaggerin haastattelun äitini Anna lehdestä ja päätin että olisin valmis opettelemaan kitaran soiton alkeet. Olihan Mick mennyt juuri seitsemättä kertaa naimisiin ja tienannut musiikillaan satoja miljoonia. Jos se noin helppoa on, niin totta helvetissä!
Aiempi illuusio "jos Elvis osaa soittaa niin myös minä" oli osoittautunut vääräksi, mutta se että jos veljeni osaa soittaa niin myös minä olisi väkisinkin totta. Siis aloitin tutkimaan kitaraa veljeni avustuksella, ja toivon hänen tietävän kuinka kiitollinen olen hänen kärsivällisyydestään minua kohtaan. Niin soitossa kuin loppuen lopuksi ihan kaikessa muussakin. Yhdessä sitten soittelimme Hectoria ja J.Karjalaista kunnes olin mielestäni valmis kirjoittamaan omia kappaleita.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Kitara
Olin seitsämän, olin pullea ja muiden itseäni huomattavasti kapeampien lasten leikkiessä uima-altaalla, istuin äitini vanhan kirjoituspöydän ääressä ja sotkin vanhemmiltani saamaan värityskirjaan upouusilla Crayola tusseilla omaa pientä värimaailmaani. Olin asettanut huoneessani lojuvaan cd:soittimeen Elviksen levyn ja muistan innostuneeni erityisesti kappaleesta ''the wonder of you''. (Edelleen mielestäni Elviksen parhaita kappaleita)
En ole ikinä perustanut lastenlauluista, en niin lapsena ja vielä nykyäänkin kun katson poikani kanssa pikkukakkosta ja satutäti alkaa ujeltaa kimeällä monotoonilla ylipirteää versiotaan tuiki tuiki tähtösestä alkaa ohimoni sykkiä ärsytyksestä.
ELi Elvis puri minuun hyvin nuorena, ja koska olin itsekkin tukevassa kunnossa samaistuin huomattavasti laihaa Elvistä paremmin vegasvuosien postwar Elvariin . Pieni lääke huuru silmissä, aivan liian pinkeä tekotimanteilla varusteltu nahkahaalari viinan ja roskaruuan pöhöttämässä ruhossa ja ne pulisongit. Olisin voinut tehdä mitä vaan saadakseni ne pulisongit... No nyt jälkeenpäin kun miettii asiaa: kuinka fiksulta elviksen valoaläpäisemättömän tiheät, pikimustaksi värjätyt, porsaankyljyksenmalliset kahvat olisivat näyttäneet seitsemänvuotiaalla lihavalla kakaralla?
Elvis myös soitti kitaraa, tai ainakin se näytti siltä kuvissa joilla päällystin huoneeni seinät. Joten koska pulisongit eivät olleet ostettavissa, nahkahaalarit olivat myyty loppuun ja viinaa en saanut juoda, oli tyydyttävä kitaraan.
Sain lopulta luvan vanhemmiltani käyttää kaikki syntymäpäivälahjaksi saamani rahat kitaraan. Vanhempiani kun ei musiikki, saatika sitten populaarimusiikki kiinnosta, oli kitara heidän mielestään turha ja he päättivät olla tukematta sen hankintaa kyytiä lukuun ottamatta. Kitara valinta oli helppo, rahani riittivät tasan kaupan halvimpaa kuusikieliseen. Kitaran mallinen kapistus jonka kotiin toin oli nylon kielinen Congress, vaneri koppainen, kiinalaista käsityötä kopioiva paska, johon oli virheellisesti asennettu teräskielet. En edelleenkään ymmärrä miten se kesti kielten jännityksestä aiheutuvan väännön.
Nyt minulla oli siis kitara. Hankinta hetki on jälkeenpäin ajatellen yksi lyhyen elämäni virstanpylväsitä, sillä vaikka kitara pölyyntyikin kaapissa seuraavat kuusi vuotta, mahdollisti sen hankinta myöhemmin harrastuksen joka on tutustuttanut minut useisiin hienoihin ihmisiin, tärvellyt täysin koulunkäyntini ja dominoinut kaikkea tekemistäni viimeiset 17 vuotta.
Kitara on edelleen kokoelmissani, tosin poikani on ominut sen itselleen ja häpäissytkin sen useaan otteeseen virtsaamalla sen päälle. Poikani teot eivät ole kuitenkaan vähentäneet kitaran tunnearvoa ja se että näen hänet istumassa olohuoneemme lattialla pieni ukulele kädessään matkimassa minua, herättää minussa toivon kipinän harrastuksen siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.
En ole ikinä perustanut lastenlauluista, en niin lapsena ja vielä nykyäänkin kun katson poikani kanssa pikkukakkosta ja satutäti alkaa ujeltaa kimeällä monotoonilla ylipirteää versiotaan tuiki tuiki tähtösestä alkaa ohimoni sykkiä ärsytyksestä.
ELi Elvis puri minuun hyvin nuorena, ja koska olin itsekkin tukevassa kunnossa samaistuin huomattavasti laihaa Elvistä paremmin vegasvuosien postwar Elvariin . Pieni lääke huuru silmissä, aivan liian pinkeä tekotimanteilla varusteltu nahkahaalari viinan ja roskaruuan pöhöttämässä ruhossa ja ne pulisongit. Olisin voinut tehdä mitä vaan saadakseni ne pulisongit... No nyt jälkeenpäin kun miettii asiaa: kuinka fiksulta elviksen valoaläpäisemättömän tiheät, pikimustaksi värjätyt, porsaankyljyksenmalliset kahvat olisivat näyttäneet seitsemänvuotiaalla lihavalla kakaralla?
Elvis myös soitti kitaraa, tai ainakin se näytti siltä kuvissa joilla päällystin huoneeni seinät. Joten koska pulisongit eivät olleet ostettavissa, nahkahaalarit olivat myyty loppuun ja viinaa en saanut juoda, oli tyydyttävä kitaraan.
Sain lopulta luvan vanhemmiltani käyttää kaikki syntymäpäivälahjaksi saamani rahat kitaraan. Vanhempiani kun ei musiikki, saatika sitten populaarimusiikki kiinnosta, oli kitara heidän mielestään turha ja he päättivät olla tukematta sen hankintaa kyytiä lukuun ottamatta. Kitara valinta oli helppo, rahani riittivät tasan kaupan halvimpaa kuusikieliseen. Kitaran mallinen kapistus jonka kotiin toin oli nylon kielinen Congress, vaneri koppainen, kiinalaista käsityötä kopioiva paska, johon oli virheellisesti asennettu teräskielet. En edelleenkään ymmärrä miten se kesti kielten jännityksestä aiheutuvan väännön.
Nyt minulla oli siis kitara. Hankinta hetki on jälkeenpäin ajatellen yksi lyhyen elämäni virstanpylväsitä, sillä vaikka kitara pölyyntyikin kaapissa seuraavat kuusi vuotta, mahdollisti sen hankinta myöhemmin harrastuksen joka on tutustuttanut minut useisiin hienoihin ihmisiin, tärvellyt täysin koulunkäyntini ja dominoinut kaikkea tekemistäni viimeiset 17 vuotta.
Kitara on edelleen kokoelmissani, tosin poikani on ominut sen itselleen ja häpäissytkin sen useaan otteeseen virtsaamalla sen päälle. Poikani teot eivät ole kuitenkaan vähentäneet kitaran tunnearvoa ja se että näen hänet istumassa olohuoneemme lattialla pieni ukulele kädessään matkimassa minua, herättää minussa toivon kipinän harrastuksen siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.
torstai 9. helmikuuta 2012
Huono alku
Yritin epätoivoisesti saada blogiani eetteriin mm.blogilistan kautta, mutta eihän mikään ole koskaan niin yksinkertaista miltä se vaikuttaa.
Havaitsin datailuni yhteydessä kuinka käytetty ensimmäisen kirjoitukseni otsikko ''Kaikki alkaa jostain'' onkaan. Yritin olla nokkela ja avata pelin jollain houkuttelevalla, hieman ehkä mystisellä fraasilla... Miten kävi? Joka toisella koskaan blogia rustanneella on sama avaus raita.
Ei näin!
Havaitsin datailuni yhteydessä kuinka käytetty ensimmäisen kirjoitukseni otsikko ''Kaikki alkaa jostain'' onkaan. Yritin olla nokkela ja avata pelin jollain houkuttelevalla, hieman ehkä mystisellä fraasilla... Miten kävi? Joka toisella koskaan blogia rustanneella on sama avaus raita.
Ei näin!
Kaikki alkaa jostain...
Kaikki oikeastaan sai alkunsa noin vuosi sitten, kun ymmärsin etten enää nuorene ja että viimeiset 29 vuotta ovat sujahtaneet ohitseni jättäen jälkeensä n.25 liikakiloa ja epälouvan krapulan.
Olen toki saanut jotain aikaankin. Olen hankkinut itselleni ammatin, päässyt töihin, edennyt urallani ennätysvauhtia yrityksen toimitusjohtajaksi, ostanut talon, mennyt naimisiin ja tuonut maailmaan vaimoni avustuksella ensimmäisen lapsemme.
Mutta, se tunne ja polte joka syntyi kuusitoistavuotta aikaisemmin Mick Jaggerin haastattelua äitini Anna lehdetsä lukiessani, tunne jonka vain muusikon urasta haaveileva kiimainen teini voi tuntea. Ei ollut poistunut mielestäni, vaan paukahti takaisin kahta kovempana nyt! liian vanhana, lihavana ja vähävapaa-aikaisena.
Olen räveltänyt kitaran kanssa riittävän pitkään tietääkseni ettei minusta ole sillä elantoa tekemään. Olen myös kokenut sen nöyryyttävän hetken soitinliikkeessä kun uutta kitaraa kokeillessani liikeeseen astelee 14 vuotias nico-petteri seitsämästä teinitytöstä koostuvan entouragensa kanssa, ottaa seinältä atraimen mallisen kitaran, kytkee sen mallintavaan vahvistimeen, valitsee itselleen Dragon Forcen signature soundit ja soittaa minut blues riffeineni suoraan syvimpää suohon. Kuullostaako tutulta?
No joka tapauksessa. Kipinä jonka teinipoikana sain oli vuosien saatossa himmenettyään tullut takaisin ja asian eteen oli aika tehdä jotain. Perheen, työn, remontoitavan rintamamiestalon ja luovuuden puutteen asettamien rajojen sisällä tietysti.
Tämä blogi tulee olemaan kooste muistoistani 17 vuotta kestäneeltä uraltani sängynlaidalla soittajana ja ikkuna päivittäiseen elämääni muusikonurasta haaveilevana 30 vuotiaana perheenisänä. Toivon saavani mukaan arvioita konserteista joissa luuraan, soittimista joita käytän/hankin ja tarinoita ihmisistä joita kohtaan matkan varrella.
Pahoittelen jo valmiiksi kirjoitus, pilkku ja yhdyssanavirheita!
Olen toki saanut jotain aikaankin. Olen hankkinut itselleni ammatin, päässyt töihin, edennyt urallani ennätysvauhtia yrityksen toimitusjohtajaksi, ostanut talon, mennyt naimisiin ja tuonut maailmaan vaimoni avustuksella ensimmäisen lapsemme.
Mutta, se tunne ja polte joka syntyi kuusitoistavuotta aikaisemmin Mick Jaggerin haastattelua äitini Anna lehdetsä lukiessani, tunne jonka vain muusikon urasta haaveileva kiimainen teini voi tuntea. Ei ollut poistunut mielestäni, vaan paukahti takaisin kahta kovempana nyt! liian vanhana, lihavana ja vähävapaa-aikaisena.
Olen räveltänyt kitaran kanssa riittävän pitkään tietääkseni ettei minusta ole sillä elantoa tekemään. Olen myös kokenut sen nöyryyttävän hetken soitinliikkeessä kun uutta kitaraa kokeillessani liikeeseen astelee 14 vuotias nico-petteri seitsämästä teinitytöstä koostuvan entouragensa kanssa, ottaa seinältä atraimen mallisen kitaran, kytkee sen mallintavaan vahvistimeen, valitsee itselleen Dragon Forcen signature soundit ja soittaa minut blues riffeineni suoraan syvimpää suohon. Kuullostaako tutulta?
No joka tapauksessa. Kipinä jonka teinipoikana sain oli vuosien saatossa himmenettyään tullut takaisin ja asian eteen oli aika tehdä jotain. Perheen, työn, remontoitavan rintamamiestalon ja luovuuden puutteen asettamien rajojen sisällä tietysti.
Tämä blogi tulee olemaan kooste muistoistani 17 vuotta kestäneeltä uraltani sängynlaidalla soittajana ja ikkuna päivittäiseen elämääni muusikonurasta haaveilevana 30 vuotiaana perheenisänä. Toivon saavani mukaan arvioita konserteista joissa luuraan, soittimista joita käytän/hankin ja tarinoita ihmisistä joita kohtaan matkan varrella.
Pahoittelen jo valmiiksi kirjoitus, pilkku ja yhdyssanavirheita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)