Kitara

Olin seitsämän, olin pullea ja muiden itseäni huomattavasti kapeampien lasten leikkiessä uima-altaalla, istuin äitini vanhan kirjoituspöydän ääressä ja sotkin vanhemmiltani saamaan värityskirjaan upouusilla Crayola tusseilla omaa pientä värimaailmaani. Olin asettanut huoneessani lojuvaan cd:soittimeen Elviksen levyn ja muistan innostuneeni erityisesti kappaleesta ''the wonder of you''. (Edelleen mielestäni Elviksen parhaita kappaleita)

En ole ikinä perustanut lastenlauluista, en niin lapsena ja vielä nykyäänkin kun katson poikani kanssa pikkukakkosta ja satutäti alkaa ujeltaa kimeällä monotoonilla ylipirteää versiotaan tuiki tuiki tähtösestä alkaa ohimoni sykkiä ärsytyksestä.

ELi Elvis puri minuun hyvin nuorena, ja koska olin itsekkin tukevassa kunnossa samaistuin huomattavasti laihaa Elvistä paremmin vegasvuosien postwar Elvariin . Pieni lääke huuru silmissä, aivan liian pinkeä tekotimanteilla varusteltu nahkahaalari viinan ja roskaruuan pöhöttämässä ruhossa ja ne pulisongit. Olisin voinut tehdä mitä vaan saadakseni ne pulisongit... No nyt jälkeenpäin kun miettii asiaa: kuinka fiksulta elviksen valoaläpäisemättömän tiheät, pikimustaksi värjätyt, porsaankyljyksenmalliset kahvat olisivat näyttäneet seitsemänvuotiaalla lihavalla kakaralla?
Elvis myös soitti kitaraa, tai ainakin se näytti siltä kuvissa joilla päällystin huoneeni seinät. Joten koska pulisongit eivät olleet ostettavissa, nahkahaalarit olivat myyty loppuun ja viinaa en saanut juoda, oli tyydyttävä kitaraan.

Sain lopulta luvan vanhemmiltani käyttää kaikki syntymäpäivälahjaksi saamani rahat kitaraan. Vanhempiani kun ei musiikki, saatika sitten populaarimusiikki kiinnosta, oli kitara heidän mielestään turha ja he päättivät olla tukematta sen hankintaa kyytiä lukuun ottamatta. Kitara valinta oli helppo, rahani riittivät tasan kaupan halvimpaa kuusikieliseen. Kitaran mallinen kapistus jonka kotiin toin oli nylon kielinen Congress, vaneri koppainen, kiinalaista käsityötä kopioiva paska, johon oli virheellisesti asennettu teräskielet. En edelleenkään ymmärrä miten se kesti kielten jännityksestä aiheutuvan väännön.

Nyt minulla oli siis kitara. Hankinta hetki on jälkeenpäin ajatellen yksi lyhyen elämäni virstanpylväsitä, sillä vaikka kitara pölyyntyikin kaapissa seuraavat kuusi vuotta, mahdollisti sen hankinta myöhemmin harrastuksen joka on tutustuttanut minut useisiin hienoihin ihmisiin, tärvellyt täysin koulunkäyntini ja dominoinut kaikkea tekemistäni viimeiset 17 vuotta.

Kitara on edelleen kokoelmissani, tosin poikani on ominut sen itselleen ja häpäissytkin sen useaan otteeseen virtsaamalla sen päälle. Poikani teot eivät ole kuitenkaan vähentäneet kitaran tunnearvoa ja se että näen hänet istumassa olohuoneemme lattialla pieni ukulele kädessään matkimassa minua, herättää minussa toivon kipinän harrastuksen siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle.