Vuosi oli 1993, elettiin aikaa jolloin MTV näytti vielä musiikkivideoita, olin menettänyt osan ylipainostani ja ala-asteen yhteydessä toimivan nuorisotalon diskot täyttivät kalenterini perjantai-illat.
Vietin suuren osan kuolunjälkeisestä ajastani makoillen vanhempieni tekopuuverhoillun television ääressä, katsellen musiikkitelevision antia. Kyseisen kanavan anti jakautui technon, headbangers ballin, grungen ja 80luvun jälkimainingeissa painivan nahahousurockin välillä. No, koska Elvistä ei televisiossa näytetty oli minun tyydättävä johonkin näistä suuntauksista. Valitsin itselleni sopivimmaksi vaihtoehdoksi nahkahousurockin ja sitä myöden tykästyin Aerosmithin kappaleeseen "Living on the edge".
Aerosmith oli sinäänsä hyvä valinta, sillä musiikki josta Aerosmith ammensi on ohjannut omia musiikillisia mieltymyksiäni lähes näiin päiviin asti. Erityisesti Aerosmithissä minuun teki vaikutuksen heidän laulajansa Steven Tyler joka androgyynillä olemuksellaan ja lauluäänellä sai minut kuvittelemaan ettei edes tarvitse osata soittaa instrumenttia ollakseen yhtyeen keulakuva. Riittäisi jos heiluisin liian kireissä spandex housuissa, huivella verhoillun mikkiständin varressa lavan edessä ja esittäsin rokua.
Illuusiota kesti tasan niin kauan kunnes tajusin ettei ala-asteikäiset ensinnäkään siihen maailman aikaan perustaneet bändejä ja jos perustivat: bändiin ei kaivattu äänenmurroksesta kärsivään soittotaidotonta apinaa pelkän mikkiständin kanssa heilumaan.
Jatkoin Aerosmithin kuuntelua ja Elviksen kuvilla vuoraamani seinät alkoivatkin pian täyttyä suosikista revityillä julisteilla joita komisti lähinnä Steven Tyler. Satunnainen levykaupasta saatu Andy McCoy tai AC/DC juliste saattoi eksyä joukkoon, mutta lähinnä homma pyöri Aerosmithin ympärillä.
Kun Veljeni muutamaa vuotta myöhemmin meni rippileirille ja liittyi sen mukanaan tuomaan isos toimintaa oli hänenkin aloitettava kitaran soitto. Vanhempani kun eivät edelleenkään tukeneet harrastustoimitaamme päättivät että hän saisi lainata minun nylonkielistä paskaani. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua vanhempieni vaateisiin ja näin jälkeen päin ajatellen: jos veljeni ei olisi aloittanut soittoa, tuskin minäkään olisin kitaraan koskaan tarttunut.
Hän alkoi käydä kerran viikossa seurakuntatalolla kitarakoulussa ja joululahjaksi hän sai punaisenkirjan (ei Maon) joka piti sisällään leirinuotio klassikoita ja gospel veisuja. Muistan hänen huoneestaan kantautuneen Hectoria ja J.Karjalaista huonosti soitettuna ja vielä huonommin laulettuna. Sitä kai harjoittelu on.
Jonkin aikaa soitettuaan veljeni päätti että olisi aika ostaa uusi kitara. Vasenkätisenä valikoima on aina hieman rajattu, joten kotiimme muutti korealainen Saehan merkkinen teräskielinen kitaran irvikuva. Tämä merkitsi että minnun nylonkielinen paskani vapautuisi omaan käyttööni.
Muistan veljeni huutaneen minut huoneeseensa soittamaan bassolinjoja kitarallani kun hän takoi 12tahdin boogieta omallaan. Olisi mukavaa jos hän edelleen soittaisi, tosin nykyään bassolinjat olisvat ehkä enemmän hänen juttunsa...
Sinä kesänä luin Mick Jaggerin haastattelun äitini Anna lehdestä ja päätin että olisin valmis opettelemaan kitaran soiton alkeet. Olihan Mick mennyt juuri seitsemättä kertaa naimisiin ja tienannut musiikillaan satoja miljoonia. Jos se noin helppoa on, niin totta helvetissä!
Aiempi illuusio "jos Elvis osaa soittaa niin myös minä" oli osoittautunut vääräksi, mutta se että jos veljeni osaa soittaa niin myös minä olisi väkisinkin totta. Siis aloitin tutkimaan kitaraa veljeni avustuksella, ja toivon hänen tietävän kuinka kiitollinen olen hänen kärsivällisyydestään minua kohtaan. Niin soitossa kuin loppuen lopuksi ihan kaikessa muussakin. Yhdessä sitten soittelimme Hectoria ja J.Karjalaista kunnes olin mielestäni valmis kirjoittamaan omia kappaleita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti